keskiviikko 14. maaliskuuta 2018


Poimintoja tuhon jälkeisestä kirjallisuudesta 
Postapokalyptinen fiktio #2


Olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut sattuneesta syystä runsaasti postapokalyptistä fiktiota. Alla muutamia huomioita ja suosituksia genren kirjoista! 

Gluhovskin kirjat sijoittuvat Moskovan metrotunneleihin tuhoisan ydinsodan jälkeiseen aikaan. Gluhovskin luoma maailma on kiehtova: metrotunneleita asuttavat hansakauppiaat, fasistit, kommunistit, rikolliset, satanistit, sieniviljelijät, kiihkouskovaiset ja monet muut ryhmittymät. Kirjasarja seuraa Artjom-nimisen nuoren miehen harhailuja läpi metron pyrkimyksenään torjua selviytyjiä uhkaava ulkopuolinen vaara. Gluhovskin teksti on vetävää ja maailmankuvaus kiehtovaa. Näkökulma on miehinen, eikä kliseiltä aina vältytä. Romaaneissa on osuvaa kritiikkiä nyky-Venäjää ja nationalistista politiikkaa kohtaan, kuten dystopiakirjalta odottaakin. 2033 on hienoimpia scifi-kirjoja, joita olen lukenut, mutta 2034 tuntuu hieman poukkoilevalta ja muodottomalta jatko-osalta, jonka Gluhovski on ilmeisesti kirjoittanut kiireessä suositun ykkösosan jälkeen. Kirjan 2035 tyyli ontuu paikoin, mutta tarina itsessään on huikea, ja salaisuuksien paljastuminen toinen toisensa jälkeen pitää intensiteetin yllä. 

Jeff Vandermeer: Eteläraja-trilogia. 

Trilogia on saanut osittain inspiraationsa Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvasta. Kirjasarja kuvaa salaisessa Eteläraja-laitoksessa työskentelevien tutkijoiden yrityksiä selvittää Alue X:n mysteerejä. Kirjojen tunnelma on pahaaenteilevän kiehtova, mutta kerronta jää liian usein toistamaan itseään, etenkin kirjasarjan keskimmäisessä osassa Hallinta. Eteläraja-trilogian parasta antia ovat laveat kuvaukset Alue X:n oudosta ekosysteemistä ja päähenkilöiden tutkimuksista muuntuneen luonnon keskellä. Sarjan ensimmäisestä kirjasta on tehty juuri elokuva, Hävitys, joka on katsottavissa ainakin Netflixistä.

Cormac McCarthy: Tie. 

Tie on kenties armottomin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Romaani, josta on tehty myös elokuva, kertoo miehen ja pojan vaelluksesta läpi tuhotun maiseman. McCarthyn kerronta on minimalistista ja toteavaa, ja juuri sen vuoksi paradoksaalisesti tunteita nostattavaa. Runneltua maata kuvataan kauniisti, ja erityisen kiehtovia ovat proosarunoja muistuttavat jaksot, jotka vievät lukijan tuhoa edeltävään maailmaan tai kohdistavat huomion johonkin tarinan yksityiskohtaan. En muista kirjaa, jonka loppuratkaisun parissa olisin vuodattanut yhtä vuolaasti kyyneliä. Tie on genrensä ylittämätön mestariteos. 

Hugh Howey: Siilo 

Huippusuosittu Siilo oli minulle pettymys. Kirja kuvaa ilmastonmuutoksen saastuttamaa maailmaa. Elonjääneet ovat paenneet valtaviin maanalaisiin siiloihin. Luvassa on satoja sivuja klaustrofobista tunneliscifiä, mutta Howey ei onnistu rakentamaan maailmastaan yhtä kiehtovaa kuin samanlaisilla aineksilla työskennellyt Gluhovski. Siilo on ympäristönä vailla yksityiskohtia tai elävyyttä. Henkilökuvaus on ohutta ja naiivia, kerronta toisteista, eikä mysteerikään jaksa kiehtoa loppuun asti. Suoraan sanottuna en voi ymmärtää, mihin kirjan suosio perustuu. 

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä. 

Laajarinteen kirja kertoo sielullisesta epidemiasta, joka aiheuttaa tuhoja ympäri maailmaa. Psykoanalyysin ja myyttien kautta värittynyt filosofinen pohdinta on kirjan parasta antia. Vaikka päähenkilöt, ja etenkin analyytikkona toimiva Kaarlo Nuorteva, ovat korostuneen älyllisiä, Laajarinne onnistuu kuvaamaan tunteita ja rakkaussuhteita voimakkaalla tavalla. Kirja on täynnä rikkaita viittauksia ja symboleita, joita Nuorteva pyrkii tulkitsemaan ja avaamaan. Pintapuolisesti maailmanloppua kuvaava romaani kasvaa kertomukseksi rakkaussuhteen merkityksestä. 

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat 

Tosin kuin edellä mainitut kirjat, luin Lessingin romaanin vuosia sitten. Kirja kuvaa asuntoonsa vetäytyneen päähenkilön pohdintoja tuhoutuneen maailman raunioissa. Maailma on lohduton, ja tunnelma depressiivinen. Lessing keskittyy sisäiseen monologiin juonenrakennuksen sijaan. En jotenkin syttynyt romaanille, mutta kenties sille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. 

The Long Dark -peli 

Erityismaininta on annettava The Long Dark -konsolipelille, joka poikkeaa ansiokseen postapokalyptisistä zombiräiskinnöistä. Pelin asetelma on tuttu: elektromagneettinen pulssi on aiheuttanut maailmanlaajuisen katastrofin ja tuhonnut modernin teknologian. The Long Dark on tunnelmallinen ja kaunis peli. Tempo on hidas, ja peliä pelatessa on helppo jäädä ihastelemaan vuorenjyrkänteeltä avautuvaa maisemaa, tuulen tuiverrusta erämaamökin kulmissa, avotulen välkettä ja rätinää tai usvaa jäätyneen merenlahden yllä. Päämääränä on selviytyä Kanadan hyisessä jääerämaassa käyttäen hyödyksi rakennuksista löytyviä esineitä, ruokaa ja vaatteita. Vähitellen peli muuttuu eräilyksi, sillä tyhjiksi jääneet talot eivät tarjoa loputtomasti resursseja. Peli oli pitkään kehitysasteella, ja siitä oli pelattavissa vain ”hiekkalaatikkomoodi”, jossa pelaajat saivat kokeilla selviytymistaitojaan, mutta kehittäjät julkaisivat viime vuoden elokuussa peliin tarinamoodin. Olen ehtinyt pelata tarinaa pari episodia, ja vaikka tarina ei toistaiseksi syvällisesti vakuutakaan, lisää se pelin koukuttavuutta ja syvyyttä.

Lisämainintana: Jalava on julkaissut juuri ruotsalaiskirjailija Lars Wilderängin romaanin Tähtikirkas, joka edustaa postapokalyptisen dystopiakirjallisuuden genreä. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta, täytyy etsiä se käsiini!

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kirjallisuus lopun jälkeen
Postapokalyptinen fiktio #1

Arviolta kaksikymmentäyksi vuotta sitten istuimme kaveriporukassa isäni rakentamassa pihamajassa suojassa keskitalven pakkasilta. Sisään astui pizzalähetti, joka katsoi pöydällä olevia papereita ja ihmetteli, miksi teimme perjantai-iltana matematiikantehtäviä. Juttu huvitti meitä, mutta pizzamiehen hämmennys ei hälventynyt, kun kerroimme pelaavamme roolipeliä.

Vampiren, Fading Sunsin, Cyberpunkin, AD2300:n ja Keski-Maa -roolipelin lomassa pelasimme postapokalyptista Twilight-roolipeliä (jota ei pidä sekoittaa teini-ikäisten vampyyrien ja ihmissusien ihmissuhdeongelmista kertovaan kirja- ja elokuvasarjaan). Twilight sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan, ja vaikka suuri osa pelin viehätyksestä kumpuaa – ainakin pelintekijöiden mielestä – erilaisten ase- ja varusteluetteloiden militaristisista ja mekanistisista nautinnoista, meille kyse oli ennen kaikkea eläytymisestä totaalisen tuhon jälkeisen elämän realiteetteihin: sen kauhuhin pelkoihin ja toiveisiin.

Olen työstänyt viime aikoina lähitulevaisuuteen sijoittuvaa romaania, joka edustaa postapokalyptista genreä. En kirjoita kuitenkaan tässä romaanista enempää, vaan keskityn ruotimaan postapokalyptisen fiktion yleisiä piirtei ja mahdollisuuksia.

Selviytyminen on postapolyptisen fiktion sielu ja sydän. Samaistuessaan tuhon jälkeiseen todellisuuteen lukija, katsoja tai pelaaja, kuka lie, joutuu väistämättä miettimään selviytymistään. Kuinka selvitä ydinlaskeumasta? Kuinka valmistaa ruokaa olemattomista ainesosista? Mitä selviytymiselle välttämättömiä tavaroita jättää taakseen ja mitä kantaa mukanaan? Missä yöpyä? Kehen luottaa?

Postapokalyptinen fiktio fokusoi voimakkaasti mielikuvitusta. Tuhon jälkeisestä elämästä kertovat tarinat ovat harvoin puisevia tai pitkäveteisiä, toki poikkeuksiakin on. Selviytymisen teema onkin tarinankertojalle kenties helpoin tapa luoda jännitettä. Tässä mielessä kuolemanvaaraan, taistelutilanteisiin, murhiin ja katastrofeihin keskittyvä fiktio tuntuu joskus hieman halpahintaiselta. Jännitettä voi luoda monenlaisin keinoin, ja selviytymisfiktion juonet ja kaavat ovat usein monesti nähtyjä, kuultuja ja koettuja.

Postapokalyptinen fiktio on myös usein yhteiskunnallisesti ongelmallista. Selviytymisfiktio on eristävää ja yksilöivää. The Walking Deadin kaltaiset jenkkisarjat ruokkivat oikeistolibertaristista mentaliteettia, jossa luottamus on aina haurasta ja ihmiset ajavat yksisilmäisesti omaa etuaan. Selviytymisympäristö ei tunnetusti tuo ihmisestä esiin parhaita puolia, minkä esimerkiksi keskitysleirikirjallisuus on osoittanut. Empatian, solidaarisuuden tai yhteistyön teemat loistavat dystooppisessa fiktiossa usein poissaolollaan. Keskiössä ovat yksilö tai rajattu joukko yksilöitä, joita eivät uhkaa ainoastaan luonto, tuhoutunut ympäristö ja sairaudet, vaan myös muut selviytyjät.

Selviytymisfiktio voi ruokkia oikeistolaista etuoikeuspolitiikkaa, jossa olennaisia ovat usein oman tulevaisuuden (ja/tai oman perheen tulevaisuuden) takaaminen, kuri ja järjestys, suojatuminen ulkoisia uhkia vastaan sekä epäluottamus muukalaisia kohtaan. Selviytymisen teeman korostuminen kertoo myös postapokalyptisen kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta. Suurin osa genren kirjoittajista on miehiä.

Jotkut tuntuvat pitävän dystopioita ennustuksina. Jotkut tuntuvat pitävän dystopioita ennustuksina. Vellominen uhkakuvissa ja tuhonäyissä voi tukahduttaa yhteiskunnallisen mielikuvituksen, ja utopian lipuminen näkyvistä saattaa lamauttaa myös politiikan pragmaattisen horisontin. Onkin todettu, että meille on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin loppu kapitalismille.

En tunne viehtymystä sen kummemmin yhteiskunnallista synkistelyä kuin selviytymisen ympärille keskittyvää politikointiakaan kohtaan. Fiktio ei ole tiedettä. Postapokalyptisen fiktion kirjoittaminen ei edellytä pessimististä tulevaisuuskäsitystä. Ihmisillä on monenlaisia motiiveja kuvitelmilleen. Ennustaminen ja etiäisten luominen on vain yksi tulevaisuuteen suuntautuvan mielikuvituksen muodoista. Postapokalyptinen fiktio voi kuitenkin näyttää, mitä voi tapahtua, ellemme kykene muuttamaan yhteiskunnallis-taloudellisen megakoneen suuntaa ja luomaan olosuhteita, joissa kaikki voisivat nauttia elämästä harvojen sijaan.

Osa katastrofikertomusten kiehtovuudesta liittyy tietenkin kuoleman läsnäoloon, joka saattaa herättää lukijassa halun olla hukkaamatta rajallista elinaikaansa. Postapokalyptisen fiktion voima kumpuaakin pohjimmiltaan kontrastista epätoivon ja toivon, selviytymisen ja myötätunnon, elämän ja kuoleman välillä. Inhimillisen luottamuksen korvaamaton merkitys paljastuu vastaansanomattomasti ympäristössä, jossa luottamus on kadonnut. Vapaudenkaipuu on suurin ihmisessä, jolta on riistetty kaikki. Rauha ja tyyneys ovat syvimpiä, kun ne laskeutuvat viimein yllemme raunioituneiden kaupunkien ja tuhoutuneiden maisemien keskellä. Empatia, lämpö ja myötätunto ovat ravistelevia ilmestyksiä raadollisessa maailmassa.

Palkitsevin kirjallisuus ei puhuttele ainoastaan älyllisiä ja reflektiivisiä puoliamme, vaan koskettaa kokonaisvaltaisesti, aktivoi koko kehomme, saa sydämen sydämemme sykkimään ja kyynelkanavamme avautumaan. Tuhokuvitelma voi olla keino havahduttaa horroksesta.